Sivu 1/1

Ensiaskeleet hiekassa

Lähetetty: 26 Elo 2016, 12:41
Kirjoittaja Piisamirotta
Pieni jalka astui aavikon kuumalle, auringon kärventämälle hiekalle ensikertaa. Toinen jalka seurasi ja askeleet jatkuivat yksi toisensa jälkeen. Tuuli kävi tuoreen hiilen mustiin hiuksiin, jotka antautuivat sen valtaan ja lepattivat kauniisti pitkinä ilmassa. Yksi pieni, mutta selvästi näkyvä suortuva näistä hiuksista oli valkoinen kuin neitsytlumi Raudan maan korkeimmilla, koskemattomilla vuorien huipuilla. Vaaleaihoinen nainen piteli pieniä käsiä omissaan ja käveli pienen lapsen takana, hyvin lähellä tätä. "Äiti, minä kävelen!", huusi pieni lapsi ja katsoi äitiään kasvoihin. Hopeiset silmät tuijottivat lapseen täynnä lämpöä. "Ihan totta!", Susan sanoi ja hymyili lempeästi tyttärelleen, joka yritti lähteä juoksemaan, mutta suurnukkemestari piti kiinni tytön käsistä, eikä tämä päässyt juoksemaan, vaan hän keinui ilmassa liike-energian voimasta. "Älä innostu. Tällä tahdilla osaat ehkä juosta siihen mennessä, kun pääsemme kaupunkiin", sanoi Shakespeare heidän edetessään. Susan olisi voinut ylittää aavikon hetkessä, mutta hänellä ei ollut kiire mihinkään. Vuosien aikana hän oli tottunut kuolemattomuuteensa, eikä kiirehtinyt.

Nukketeeri oli ensikertaa takaisin Tuulen maassa sitten lähtönsä. Toki hän oli pitänyt salaa yhteyttä luottamiinsa ihmisiin, mutta hän ei ollut edes nähnyt aavikkoa hyvin pitkään aikaan. Kuten arvata saattoi: mikään ei ollut yleisesti muuttunut. Aavikko oli edelleen kuumaa, kaunista hiekkaa, eikä se ollut muuttunut lasiksi. Se oli yleinen pelko ja vitsi Sunassa: jonain päivänä aavikko muuttuu lasiksi ja koko Tuulen maa muuttuu. Yksi asia ei koskaan muuttunut aavikolla: satunnaiset ryöstäjät, jotka eivät tienneet kenen kimppuun iskevät. Yksikään, joka kykeni aistimaan chakraa vähänkään tehokkaasti, ei tulisi edes muutaman kilometrin läheisyyteen Susanista, sillä hänen chakransa laajuus oli musertava. Toisaalta Sunagakuren sensorit kykenivät aistimaan Susanin chakran jo kaukaa, joten nainen oli kehittänyt keinon peittää chakransa. Häntä ei kykenisi aistimaan täydessä laajuudessaan kuin melko läheltä. Nukketeeri ei halunnut vetää itseensä turhaa huomiota. Susan käyttäytyi kuitenkin kuin tavallinen siviili. Hän ei koittanut peittää itsensä ja tyttärensä jälkiä, vaan ne jäivät hiekkaan tuulen peitettäviksi.

"Äiti, katso! Mikä tuo on?", kysyi pieni tyttö osoittaen kaukana olevaa ympyrän muotoista möykkyä, joka siltä etäisyydeltä vaikutti olevan joko pieni kallio tai kangastus. Koska Susan ei voinut nähdä kangastuksia ja hän tiesi muutenkin mikä se oli, hän vastasi: "Se on karavaaniaukio, pysähdymme siellä ennen kuin jatkamme kaupunkiin." Pienen, hyvin tumman punaiset hiukset omaavan tytön ilme muuttui entistä innostuneemmaksi ja tämä kietaisi itsensä irti Susanin otteesta (hyvin pitkälti koska Susan salli sen) ja lähti juoksemaan kohti karavaaniaukiota. Tyttö kuitenkin kaatui melkein heti muutaman askeleen jälkeen ja meinasi itkeä, mutta maa oli lämmintä, pehmeää hiekkaa, eikä kaatuminen sattunut ollenkaan. Tyttö nousi itse ylös, kun Susan pääsi hänen luokseen parilla askeleella. Tytön kasvoilla oli paljon hiekkaa, jota Susan pyyhki nyt pois kämmenellään. Tummanpunaiset hiukset liehuivat tuulessa ja niiden välissä oli punaista lyhyempiä, maidonvalkoisia hiussuortuvia, jotka sekoittuivat punaisiin hiusten ollessa tuulen armoilla. Susan osasi päätellä, että kasvettuaan, tyttö aikoisi varmasti erottaa punaiset ja valkoiset hiukset luoden jonkun hyvin kapinallisen hiustyylin, mutta siihen oli vielä pitkä matka. Valkoinen hiussuortuva oli perinnöllinen ja nähtävästi hyvin dominoiva, joka kertoi paljon siitä millainen tämän maailman genetiikka oli.

"Mitä jos juoksemisen sijaan lentäisit?", Susan sanoi ja hänen hymynsä sai tytön heti iloiseksi. "Joo!", huusi pikku tyttö innoissaan ja melkein hyppi ilosta. Susan kutsui hyvin helpon nuken, jolla oli liitämiseen tarkoitetut siivet, joiden rakentaminen oli Susanille niin helppoa, että hän olisi voinut tehdä niin unissaan, jos hän olisi ikinä unta tarvinnut. Nukke kiinnittyi tytön selkään ja siivet levittäytyivät melko suurelle alalle suhteessa tytön kehoon. He olivat suuren hiekkadyynin päällä ja melko kaukana alhaalla näytti olevan karavaaniaukio. Susan ei osannut suuria tuulitekniikoita, mutta hän osasi niitä matalimmilla tasoilla helposti, eikä ollut mikään ongelma luoda tuulta seisovaan ilmaan. Tuuli nosti tytön ilmaan ja Susan piti nukkea hallinnassaan chakranarun avulla. Hän hyppäsi alas dyyniltä melko nopeasti ja sai siten leijanukkensa saamaan liike-energiaa ja liitämään kohti karavaaniaukiota. Nukketeeri käveli ripeää tahtia kohti karavaaniaukiota hänen tyttärensä lentäen yläpuolella ilmassa. Oli melko todennäköistä, ettei tyttö muistaisi tätä vuosien päästä, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli itse teko. Susan ei ollut ikinä ollut osa esikoispoikansa elämää, joten hän aikoi olla kuopuksensa luona niin paljon kuin mahdollista.

Kukaan ei ollut kysymässä miten nukke voi saada lapsen tai kuka oli lapsen isä, ilmassa oli puhdas ilo.